Olen tässä istunut nyt tovin isojen, siis ISOJEN, asioiden äärellä. Siis oikeasti. Jos otetaan huomioon, että tämä tauti iski kuin salama kirkkaalta taivaalta niin miten ihmeessä se ei katoa kuin salama kirkkaalle taivaalle? Siis oikeasti. Jos ihminen on TÄYSIN kunnossa perjantaina niin miten ihmeessä tämä saattaa olla täysin äänetön lauantaiaamuna herätessään? Etenkin kun tämä ihminen ei ole ollut rockkonsertissa tms jossa se ääni voi kadota.
Tässä on nyt sunnuntaista asti odotettu ihmeparanemista. Tiedättekö tyyliin menet illalla sänkyyn ja heräät aamulla terveenä. Tai ainakin huomattavasti terveempänä kuin illalla kun sinne sänkyyn menit. Ei niin että menet illalla sänkyyn sairaana ja aamuna tunnet itsesi vieläkin sairaammaksi. Siis OMITUISTA. En voi käsittää tätä maailmankaikkeuden tasapainoa mitä lenssuun tulee sillä oikeasti; sitä ei ole. Sitä tasapainoa.
Vaan hetkeksi lääkärireissuun. Koska olen aina mahdottoman reipashenkisesti ajoissa liikkeellä niin tokikaan tämä lenssun kaltoinkohtelema ihmispolo ei luopunut tänäänkään tavoistaan. Kymmentä yli yhdeksän oli sormenpäätäni jo paukautettu neulalla ja istuin mukavan hoitsun kanssa höpöttämässä ja odottamassa tuloksia. Tulos oli loistava eli serppi ihan jees. Siirryin odotustiloihin lukemaan ja kas, ennen kuin kunnolla huomasinkaan minua jo kutsuttiin lääkäriä treffaamaan.
Katsottiin poskiontelot, turvotusta mutta ei sen kummempaa, kurkkuun, punoitusta mutta ei sen kummempaa, kuunneltiin keuhkot, hyvin toimi ja todettiin, että tämän syksyn lenssu on mallia sitkeä. Erittäin sitkeä. Hän nyt kuitenkin kuvittelisi että viikonlopun aikana lenssu tajuaa oman paikkansa joten maanantaina työkunto olisi saavutettu. Mitä taas lääkäriin tulee niin jep jep, olihan tuo varsin mukava ja asiantunteva vanhempi herrasmies.
Totesi yleiskunnon olevan paras mittari, jos en jaksa mennä ja mesoa kuten yleensä niin enpä minä kunnossa ole. Parempi jatkaa sillä sitruunatee-eukalyptushunaja-linjalla josko se äänikin sieltä palaisi ihan oikeasti paikalle. Mitä taas tulee siihen, että miten tervehdin niin toteanpa että ihan normaalisti tyyliin päivää. Lisäkommenttina tosin totesin että nähdäänhän mekin viimein, herra lääkäri kun taitaa tuntea äitini.
Sen kummemmin emme äidistä jääneet puhumaan, ainoa lisäkommentti koko äitiin oli lääkärin toteamus siitä yleiskunnostani ja normaalisti ilmeisen tekevästä äidiltä peritystä luonnostani. Nii-in. Hukassa on se ilmeisen tekevä minä nyt, edes sukkapuikkoja en ole jaksanut ottaa koko viikolla käteeni. Höh. Vaan tämä tästä lääkäröintipulinasta, luulenpa että nyt oikaisen ihan oikeasti makuuasentoon tämän puolipönöttävän asennon sijaan. Jotenkin alkoi väsyttää aivan simona nyt! Se on moro!
Älyvapaa äiti 